Kielipuoli

Ennen muuttoa en tullut ajatelleeksi kuinka paljon oma äidinkieli vaikuttaa ihmiseen. Kun ei voi puhua omaa kieltänsä tuntuu kuin menettäisi osan itsestään. Minun englantini on aina ollut enemmänkin selviytymistaistelua kuin sujuvaa. Jos oikein muistan niin peruskoulusta valmistuttuani numeroni englannista oli 6. Tietenkin kielitaito on petraantunut huomattavasti varsinkin viimeisen vuoden aikana ja parisuhde ihmiseen joka ei osaa kuin muutaman sanan suomea teki tietenkin oppimisesta pakollista. Silti päivittäin tulee eteen tilanteita jolloin tunnen olevani sanaton. Suomeksi voisin sanoa sen tällä tavalla, mutta entä nyt? Aina selviän kuitenkin tilanteista ja ehkä opin myös jotain uutta. Elän kuitenkin maassa jossa en tule pärjäämään nykyisellä kielitaidollani, joten hollannin kielen oppiminen olisi erittäin tärkeää. Luulisi ettei motivaatiosta olisi pulaa, koska hollannin kielentaito tekisi minusta riippumattomamman muista ihmisistä, antaisi mahdollisuudet parempaan ja paremmin palkattuun työhön sekä ihmisiin tutustumisesta tulisi helpompaa. Silti opiskelu maistuu välillä kitkerältä ja vielä enemmän nyt kun tiedän joutuvani lopettamaan ylihintaiset hollannin tuntini. Pieni paniikki meinaa iskeä jo ajatellessa sitä miten jatkossa pitäisi pärjätä yksin. Ja viikoittaiset 15 kilometrin pyöräilylenkitkin jäävät sitten pois.

Eilen otin kaupasta samantapaisen reseptivihkosen joita saa Suomessa ainakin S- ja K-ryhmän kaupoista. Nyt olisi sitten suurena suunnitelmana että opettelisin siitä ainakin joitain sanoja hollantia. Voisi olla mielenkiintoisempaa kuin vain kirjasta päntätä. Kuitenkaan se että tiedän yksittäisiä sanoja kuten sipuli, kana ja muna eivät minua vielä kovin pitkälle arkielämässä vie. Eikö se kuitenkin ole niin että jokaisesta pienestäkin askeleesta eteenpäin pitäisi olla tyytyväinen?

Tästä juolahtikin mieleeni yksi asia mihin tottumiseen minulla tulee menemään vielä paljon aikaa: Positiivisuus. Tuntuu että asioita katsotaan aina valoisalta puolelta ja ihmisille ei kuulu muuta kuin hyvää. Keskustelin asiasta poikaystäväni äidin kanssa ja hänen mielestään huonojen asioiden jakamisessa ei ole yhtään hyvää puolta. Minusta se on kummallista. Ehkä olen sitten vain tottunut valittamaan asioista ja päästämään höyryjä pellolle vähän liikaakin. Joten minulle ainakaan ei tule istumaan tämä liika positiivisuus kovinkaan hyvin. Tunnen sen jotenkin valehteluksi. En tietenkään pura jokaista ongelmaani kaikille ja vastaankin monesti vain että hyvää kuuluu. Silti uskon että höyryjen purkaminen joskus on hyväksi ja itse tarvitsen sitä paljon koska kaikki on niin uutta ihmeellistä ja outoa. Ehkäpä joku päivä opin jonkun kultaisen keskitien tämän omasta mielestäni liiallisuuksiin menevän positiivisuuden ja oman negatiivisuuteni välillä.